Hormoniseikkailut osa 1

Murrosikä on rantautunut meidän residenssiin pahempana kuin olisin ikinä osannut odottaa. Kaikki, mitä murrosikäinen koira voi keksiäkään tämän ihanan vaiheen aikana, on viimeistä asiaa myöten Halisen uudella asialistalla. Kertokaa, että tämä vaihe menee ohi. Pian. Etten pian kaupittele bordercollien turkista tehtyjä rukkasia :D

No, mitäs meillä nyt sitten nykyään harrastetaan ja mihin tottelevaisen koiran rooli on vaihtunut?

Meillä harrastetaan: autojen kyttäämistä, äiskän puolustamista kaikelta (mm. eräs aamulenkki hurja tien sivuun aurattu lumipenkka meinasi hyökätä kimppuun, pakkohan sille oli näyttää..), muuten vaan perseilyä (yhtään ei muisteta mitä tarkoittaa istu, ei ota, maahan..), pöydiltä varastelua, hihnassa rempomista (eihän tässä kauaa mennytkään kun saatiin hihnakäytös toimimaan, nyt ollaan takaisin siellä 3kk pennun asteella), toisten koirien haukkumista kunnes ne on vaarattomaksi todettu (tai sitten ei, haukutaan nyt varmuuden vuoksi vielä korttelin päästä), rappukäytävän, tai no itseasiassa koko korttelin hallinnointia.. Huh, kiireinen koira nykyään kaikkine harrastuksineen. Harmi kun se ei millään onnistu järjestämään aikaa tahi aivoja oikeisiin harrastuksiin (toko, agility, mitänäitänyton).
Niin ja Halisen uusi rooli; joku Euroopanomistajan ja diktaattorin välimaastoon sijoittuva johtajahahmo.

Joka aamu herätessäni toivon että tuo pikku perseapina olisi kadonnut Halkun päästä ja tilalla olisi se vanha kunnon Halise. Toistaiseksi näin 18 aamun jälkeen muutosta ei ole tapahtunut. Ei tänäkään aamuna. Ensimmäistä kertaa kuukausiin Halise pokkana lorotteli pissat matolle (!!!) ja aamulenkin jälkeen haukkui rappukäytävässä muuttoa puuhaaville miehille niin, että oli pakko raahata koko piski pihalle kurinpalautukseen. Tai no, enhän minä sille siellä pihalla enää mitään sanonut kun pihalle päästyä korvat luimussa peppu heiluen iloisella ilmeella katseli minua taatusti ajatellen "Näitkö äiti kun olin hieno. Näitkö kun sanoin niille miehille!" Komensin siinä rapussa, mutta sitten en enää tiennyt kummasta lähti isompi ääni, minusta vai koirasta, niin päätin yrittää korjata pilalle menneen tilanteen ja poistua takavasemmalle.

Miten olen sitten toiminut näissä uusissa kotkotuksissa? Välillä mielestäni hyvin ja välillä niin huonosti kuin teinin asteelle alentuvan aikuisen ihmisen voi kuvitella toimivan. Yritän aina olla johdonmukainen. Kiellän tietysti vaikka se kuuroille korville meneekin. Tilanteesta riippuen vien Halisen pois ja olen niin kuin en olisikaan (tämä usein vaikeaa, kun Halise kyllä varmistaa että tasan jokainen lähikorttelin ihminen tietää missä päin me milloinkin liikutaan). Välillä taas kuittaan murahduksella (jotain olen minäkin teiniltä oppinut) ja kohautan olkia, "höpö höpö", sanon minä. Useimmiten tehoaa parhaiten tuo välinpitämätön höpinä matalalla äänellä. Mutta välillä ei tehoa sitten mikään ja sehän nakertaa niin kuin pikkuoravaa. Niissä hetkissä kiitän Luojaa että olen julkisella paikalla enkä yksin kotona missä lähettyvillä on jos jonkin näköistä teräesinettä. Tai no enpä tiedä teräesineestä. Tietokone on ja monenmoiset koiranmyyntipalstat.

Kyllähän tuo teini osaa välillä yllättääkin. Eilen käveltiin autolta kotiin (n. 50m) ilman äänen häivääkään (paitsi omaani tietysti, kun piti kehua kerrankin kun siihen oli tilaisuus)ja taisin saada ensimmäisen katsekontaktin ulkomaailmassa viikkoihin. No okei, nyt minä vähän huijaan. Halise kyllä joka kerta katsoo minua iloisesti kun on pelastanut minun hengen oksilta, männynkävyiltä, jalkapallomaalilta tai epämääräisen näköisiltä lumikökkäreiltä. Ja iloisesti katsoo aina lenkin loppusuoralla, juuri ennen ulko-ovea. Ihan kuin se iloitsisi siitä, että selvittiinpä taas hengissä yksi lenkki. Tai itseasiassa se sama tuttu lenkki mikä me päivittäin kävellään. Olinpa äiti hieno, toin kotiin sinut.

Nyt kun nämä uudet harrastukset vievät niin paljon aikaa meidän arjessa, olemme joutuneet jättämään varsinaiset työt vähemmälle. Uimaan me mentiin. Siellä kun oli vain uima-allas ja ihminen. Agilityyn mentiin kun uitiin niin hienosti. Virhehän se oli. Kerran karjasin niin kovasti, että koko halli pysähtyi hetkeksi. Raukat rallytokoilijat kun säikähtivät. Mutta pakko oli. Teini karkasi ainakin kymmenen kertaa ohjauksesta ja koutsi sanoi että nyt pitää asiat tehdä niin ettei enää karkaa ja sitten kun se mokoma teini***** taas lähti iloisesti palkalle ohittaen ne kaksi estettä mitä oli tarkoitus tehdä, hermo vaan petti ja keuhkoista lähti sellainen karjaisu etten varmasti osaisi yhtä kovaa huutaa edes silloin jos tuo juoksisi auton alle uuden harrastuksensa perässä. Ei sitte menty agilityyn tällä viikolla. Kun en vaan kehtaa.

Tokoon mentiin eilen illalla. Se oli 50% hyvä valinta. Imuttaen jouduttiin halliin kävelemään. Siellä kun olisi ollut niin monta kenelle olisi pitänyt varmuuden vuoksi antaa sanallista palautetta tai ihan vain tiedoksianto siitä, kuka astelee juuri halliin. Laitoin teinieläimen häkkiin ja liinan päälle, huh :D
Teemana oli kuunteleminen (itku oli niin lähellä, että alkoi naurattamaan, mitäpä muutakaan meillä voisi olla, helppo homma, tästä selvitään). Leluthan on Halisen mielestä toiseksi parasta mitä tietää, joten niillä sitten mentiin. Harjoitukset meni kutakuinkin näin:

1) Koira perusasentoon, heitä lelu, vapauta koira lelulle. Jee kun hieno. Tuo lelu tänne.
2) Koira perusasentoon, heitä lelu, vapauta koira lelulle, pysäytä kesken matkan, jee miten hieno, vapauta lelulle. (Tämä meni oikeasti tosi hienosti, ensimmäistä kertaa moneen viikkoon olin ylpeä että juuri tuo teini on minun teini. Pysähtyi minun käskystä. Ai kun hieno.)
3)Koira perusasentoon, heitä lelu, kontakti, seuraaminen. (Mitäpä luulette.. :'D, paljoa kiinnostaa silmiin kattelu kun parempaa tiedossa 20 metrin päässä)
4) Luoksetulo. Lelu puoleen väliin. Tämän ei pitänyt onnistua. Ei sitten millään. Kyllähän se askeltahti hidastui lelun kohdalla mutta ihan änskällään tuli luokse. Hieno rekku, äitin kultamussu.

Kauheasti tekisi mieli treenailla ja tehdä kaikkea kivaa, mutta kyllä me nyt vältellään kaikkea missä voi epäonnistua (ruuan annan ja lenkillä on pakko käydä, ehkä jotakin temppuja tehdään, mutta ei mitään mitä tarvitsen myöhemmin elämässä, nyt ei opetella huonoja tapoja jatkuvien epäonnistumisien kautta). Yritin tehdä kaukoja, kun tehtiin niitä paripäivää sitten viimeksi. Hääh.. mitä ihmettä? Ikinä ei ollut Halise kuullut niitä käskyjä. Ei ikinä. Yritin myös tehdä paikkista. Sama reaktio, koskaan ei ikinä ole tarvinnut olla paikoillaan. Typerä uusi leikki, en leiki.

Annetaas nyt sitten hormoonimyrskyn myllätä. Ekoja juoksuja odotellessa. Monet on koettanut lohduttaa että juoksuja se tekee. Jotkut on tarjonnut kuunteluapua. Jotkut on möläyttänyt että toivottavasti ei jää tollaseks. No en kyllä ajatellut että jää. Mutta voiko se jäädä?! Ei kai. Jos jää niin on kateltava torppa jostakin paikasta missä ei ole mitään eikä ketään.

Nyt ollaan vaan ja ootellaan. Kyllä se arki sieltä vielä tulee. Tämä hormoniseikkailu on varmasti yhtä raskasta sekä minulle että Lyylille. Ja ehkä naapureille. Vähän myös lähitienoon ihmisille ja koirille. Myös sille hiihtäjäraukalle joka melkein meni nurin kun luuli että sille huusin. No teinille minä vaan huusin kun luin sen ajatukset. Meinas että hiihtäjä pääsis vähän lujempaa jos juoksis vähän matkaa perässä. Halisea ei kuulemma haittaa uudet seikkailut. Uusi elämä on aika monisävyistä ja jännittävää.