Superpentupäivä

Vaikka välillä vajoaa syviin mietteisiin ja tuskailee asioista mitkä eivät toimi, olen viime päivät keskittynyt ainoastaan positiiviseen ajatteluun ja niihin asioihin mitkä meillä sujuu kivasti. Jokaisella koirakolla on omat haasteet ja kipukohdat joiden kanssa mahdollisesti kamppaillaan treenikerrasta toiseen.

Kuva: Anne Heikkala

Ylpeyttä ja riemua olen saanut ulkopuolisten palautteesta; hienosti koulutettu koiranpentu, joka toimii jo nyt niinkuin työkoira konsanaan. Itse kun tarkkailee koko ajan tätä koulutusprojektia niin läheltä, ei aina huomaa edistysaskeleita ja sitä, kuinka hienosti Halise joissakin tilanteissa jo toimii. Myös jonkinlainen vähättely on rantautunut palautteen vastaanottamiseen :"no, toi juttu on ihan ok mutta esimerkiksi luopuminen ei suju välillä yhtään, ja tokoseuraamista ei osata vielä yhtään. Temppulistakin on lyhyt". Ärsyttävää, miksi ei voi oikeasti vain kellua tyytyväisyyspilvessä niistä hyvistä asioista mitkä onnistuu? Ei se tarkoita ylpistymistä ja pään korottamista pilviin niin ettei maankamaraa enää näy. Mutta pitäisi opetella se aito ilo koirankin puolesta, "hei, mulla on superpentu joka osaa erittäin hienosti noutaa ja häiriöistä huolimatta olla paikallaan" tai "tänään mun superpentu oppi tuomaan kädestä pudonneen hihnan minulle". Tottakai kehun aina Halisea vuolaasti onnistumisista, mutta itsekriittisyys kai se siellä takapiruna vaivaa; minähän tätä koiraa koulutan ja kaikki osaamattomuus tai puutteellisuus on minun vikani.

Tässä nyt kuitenkin onnistumisen riemua listamuodossa:

1) paikkikset; nuo ihanat ja haastavat paikkikset, joista saa tehtyä erilaisia variaatioita erilaisilla häiriöillä. Tällä hetkellä paikkisten tilanne on se, että voin jättää H:n paikkamakuuseeen tai istumiseen ja käydä esimerkiksi eri huoneessa tai puskan takana muutaman sekunnin piilossa ja palata takaisin palkkaamaan. Olen mennyt aina antamaan palkan Halisen luokse, enkä esimerkiksi vapauttanut minun luokse palkkaa hakemaan. Haluan että paikkiksesta saa palkan siitä kohtaa mihin paikallaolo on käskytetty. Paikkiskäsky on maahan-käsky tai istu-käsky. Haluan että siinä käskyssä mikä annetaan, pysytään niin kauan kunnes vapautetaan.

Toinen onnistumisen riemu paikkiksessa on se, että voin jättää H:n paikkikseen ja juoksennella sen edessä ja heitellä leluja, eikä neiti liikauta evääkään. Näitä harjoitellaan päivittäin ja pienissä erissä ja pätkissä. Mutta en kyllä ajatellut että nelikuinen pentu malttaisi pysyä paikoillaan jos omistaja juoksee ympärillä leluja heitellen. Ihana ja reipas Halise ❤

2) Työnteon totisuus. Ei ehkä kuullosta hauskalta, mutta minusta on ihan huikeaa miten H on keskittynyt siihen mitä tehdään. Ympärillä saa juosta koiria ja lapsia, mutta käskyt tehdään aina täydellä sydämellä. Tämä ei ole kai sellainen asia minkä kehittymiseen olisin niinkään ollut osallisena, vaan tämä tulee H:n selkäytimestä. Ja mitä "tärkeämpää" tehtävää suoritetaan, sitä totisemmaksi ja intensiivisemmäksi Halise käy. Katse on tiukasti porautuneena minuun ja odottaa jatkokäskyä. Ihan superhauskaa, miten pentu voi olla jo näin sisällä työn tekemisessä!

3) Noutaminen. Tästä kirjoitinkin jo edellisennä postauksessa vähän, mutta lelun noutamisen lisäksi H on alkanut tuomaan kivasti muitakin tavaroita. Esimerkiksi maassa oleva namipussi, talutushihna tai vesikuppi. Tämä on tempuista ja käskyistä itselle erittäin mieluinen, kun tuomis-käskyllä voi opettaa niin paljon erilaisia temppuja ; pyykkien viemistä ja lelujen siivoamista. Esineiden nimeämistä voi myös harjoitella tämän avulla: "tuo avaimet" "tuo kynä" jne.

4) Halisen omat oivallukset. Päivittäin saa hämmästellä H:n järjenjuoksua ja omia lisäyksiä. Viime päivinä maahanmenopaikkiksessa Halise on laittanut leuan maahan. Ihan supersuloisen näköinen! Tokosäännöissä tämä on ok, joten olen sallinut sen. Mikäli se on H:sta kivempi sillä tavalla, niin miksipä ei. Ja onhan se ihan syötävän suloinen näky!

Kopin nappaaminen on tullut myös viime päivinä ja se on Halisen ihan oma keksimä juttu. Tämä alkoi siitä kun temppuilimme sohvalla ja tempun jälkeen H sai palkaksi pallon. Ihan itse hän alkoi napsimaan pallosta koppia ja nyt se tekee sitä usein kun heittää lelua. Tämä oli ihan toivottu temppu, koska frisbee tulee olemaan myös yksi harrastuksista. Hieno oivallus, jota en ollut ajatellut näin pienen vielä hahmottavan.

5) Nöyryys ja kiltteys. Voi kun olen iloinen siitä, että Halise on niin reipas ja kiltti pentu. Ei ole ollut tarvetta uhmata meitä eikä myöskään ole kertaakaan purrut tai roikkunut vaatteissa kiinni. Pari kertaa juoksuleikeissä on yrittänyt napsia vaatteista, mutta lopettaa samantien kun kieltää. Muutenkin kauhean tasapainoinen ja reipas pentu, ei turhia stressaa eikä hätkähdä. Olen iloinen siitä, että olen voinut käyttää ajan asioiden opettamiseen, eikä ole tarvinnut vääntää kurinpidollisista asioista.

Onnistumisen riemu näkyy aina myös koiralle; vuolaat kehut ja kiitokset hyvin tehdystä työstä. Koira saa aina positiivisen palautteen, mutta itse näitä asioita kuitenkin pään sisällä kritisoi.

Nyt jatkossakin tärkeää muistaa; minulla on kauhean potentiaalinen ja reipas pentu, josta kuoriutuu kelpo harrastuskoira. Ja me nautitaan superpentupäivistä ja onnistumisista ihan sydämen kyllyydestä ❤ Meillä ei ole mikään kiire mihinkään ja kärsivällisyys ajan kera on tässä projektissa avain asemassa. Sopivan kriittinen täytyy olla, jotta pystyy kehittymään, mutta nyt sijaa enemmän rennolle iloitsemiselle.

Hyvä meistä tulee!

Kuva: Anne Heikkala